Silmänkääntövankila

Niin kuin napista olisi painanut. Ensin tuolla, sitten tuolla; välivaihe meni jotenkin kuin sumussa, ja napistahan se kai itsensäkin oli muuttanut kokonaan toiseksi, irvikuvaksi jonkun mielestä ehkä. Mutta lomansa se vietti muutamilla mökeillä; yhä enemmän sitä hämmästyttää miksi jotkut haluavat ulkomaille kun Suomen kesä, niin tuntuu, on vuosi vuodelta onnellisempi. Se luki riippumatossa Borgesia helteessä, jossain niin kaukana että sen järven nimi oli kartan reunalta pudonnut, välillä sen syliin kiivettiin ja sitä halattiin, ja kissakin karkasi, vain puuhun.

Se nukkui pitkään.

Tuntuu että se omistaa puoli maailmaa nykyään.

Ja jostain se löysi hirveän pitkään kadoksissa olleita ajatuksia, järjesti ne uudelleen ja keksi taas tekemistä. Ei se varmaan tänne olisi muuten palannut.

Olla vastentahtoisesti olemassa on tiedostaa omat mahdollisuutensa ja mukautua yhteiskunnan vastaanottokyvyttömyyteen. Kuitenkaan vastarinta ei ole suotavaa, sillä ihmiselle on loppujen lopuksi annettu, tässä muodossaan, vain yksi elämä, ja jos poskensa iskee vasten todellisuuden karheaa pintaa, saa ennemmin tai myöhemmin huomata vajonneensa kokemusten koskissa kuohunnan sijasta kylmännahkeisiin akanvirtoihin vellomaan nahkiaisten näykkiessä pohkeita. Ei elämä ollut ennen niin mustavalkoista. Pilvetkin kumpuilevat tänään kuin siat halki kaupungin koilisesta lounaaseen, ne tahraavat mustilla varjoillaan tilan jossa joku yrittää rakastaa, toinen toivoo, kolmas pelkää ettei hänestä ole kumpaakaan, eikä täten, tietenkään. Hän on saavuttamaton. Ystäväpiirini notkahtaa rajan yli yksi kerrallaan. Kolme vuotta sitten se alkoi, jatkuu vielä toiset kolme, enkä sitten tunne enää ketään alle kolmekymppistä. Mutta ruoho kasvaa joka kevät uudelleen. Sade hämää luulemaan että jossain on elämää. Avaruudessa tai täällä.

Kesä kesä kesä.

Ei kai nyt tänne ehdi erkinpoikakaan, josko pahempana vielä minä. Mutta totuus seilaa edestämme avaruuteen: jokainen tietää sen tunteen kun on kävellyt sateessa varjotta asemalle katsomaan junia joita ei kulje ennen kuin on palannut sisälle ja helle syö maisemasta kosteuden, pistiäiset purevat ja minulla on muuten juuri lokinpaskaa kämmenselällä, huomaan. No, juon kahvia.

Pyöräilin tuossa männäviikolla Ruissalossa toverini Marimban, aikoinaan blogistiseen toimintaankin osallistuneen, kera, ja panin kansanpuistossa ärhäköityen: mitäs perkeleen rauta-aitoja tänne on kyhätty? Ja niin sain kuulla että se on se Ruisrock tuloillaan... Ja minä kun olen luullut että se pidetään Saaroniemessä; en kyllä ole osallistunut ikinä joten sikseen turha nurista. Mutta tietäkää: kehitimme hienon blogikirjoitusaihion. Kunpa ehtisi toteuttaa, veisi yhden iltapäivän.

Asianajajani soitti tänään että hänen lapsenlapsensa syntymä senkuin viivästyy. Ja minä sukelsin pyörällä lokkiparveen, mistä muistuma sittemmin oli paidallani, etcetera, kuten jo mainitsin.

Tämän vuoden Vammalan kirjapäivien saldo:

- Veikko Ennala: Kolme kummallista romaania
- Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
- Juice Leskinen: Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Vähän mutta hyvää. Nuutisen isäntä oli mukana ja osti vielä vähemmän, ehkä parempaa. Mutta kyllä se on se kirjojen tuoksu siellä, niiden vanhojen niteiden, se sinne vetää.